Rautu-Reiskan syntymä

 

Suolujärvellä Norjassa

 

Elettiin joskus toukokuun alkua 90- luvun puolivälissä tai jotain niitä main ja meillä oli kasassa tuttu tiimi, jonka kanssa olimme käyneet paljon pohjoisessa kalastelun ja muutenkin luonnossa samoamisen merkeissä. Tiimiin kuului minun lisäksi Kala-Harri, McLaren ja Näkymätön.

Nämä merkilliset nimet olivat vuosien varrella juurtuneet kavereiden lempinimiksi ja jätänkin tarkemmat henkilötiedot kertomatta yksityisyydensuojaan vedoten. Jokaisella lempinimellä on ihan oma tarinansa ja se voisi ollakin sitten ihan oma juttunsa.

                                                Näkymätön, Kala-Harri ja McLaren

Mutta nyt sitten tähän Rautu-Reiskan syntyyn ja ei vielä sen kuolemaan, kun se vieläkin tallustelee maankamaralla tätä kirjoittaessa.

Olimme siis menossa tutun tiimin kanssa Pohjois-Norjaan Karigasniemeltä Kaarasjoen kautta pohjoiseen. Käännyimme Lakselvan T-risteyksestä (nykyisin liikenneympyrä) oikealle, tielle numero Fv98. Nybyn ja edelleen Børselvan kautta samaa tietä oikealle, kunnes saavuimme lähellä Suolujärveä olevan norjalaisisännän pihaan, jonka oli määrä järjestää meille moottorikelkkakuljetukset järvelle ja takaisin. Majapaikkana olisi muutaman päivän ajan isännän Suolujärven ainoaan saareen pystyttämä telttakota, joka toimisi tukikohtanamme tämän kalareissun ajan.

                         

 

Kalastuskohteenamme olisi erityisesti rautu. Moottorikelkkamatka kelkan perässä olleen reen kanssa sujui muitta mutkitta, mutta vain kaksi tiimin jäsentä kerrallaan. Matka ei ollut pitkä tuonne saaren majapaikkaan, vain muutaman kilometrin, järven lyhimmän etäisyyden ollessa tiestä vain noin kaksi kilometriä. Kevyen lumisateen hivellessä punaisia naamojamme, ensimmäinen porukka pääsi jo saareen valmistelemaan majoittautumista ja kalastusvälineitä, isännän mennessä hakemaan toiset tiimin jäsenet. Toisen porukan tullessa saareen, ensimmäiset tiimin jäsenet olivatkin kairanneet reiät saaren lähivesille ja ensimmäiset pikkuraudut olivat nähneet jo päivänvalon.

Ensimmäinen päivä oli kalastuksellisesti lyhyt, koska matkoihin oli mennyt aikaa ja pysyimmekin lähellä majapaikkaa saaren ympäristössä pikkurautuja välillä ylös nyppien. Pieni lumituisku piinasi meitä koko valoisan ajan ja helpottunein mielin vaelsimme kodalle ruuanlaittoon hämärtyvässä illassa.

Norjalaisisäntä oli neuvonut meille parhaat isonraudun saantipaikat järven pohjoispäädyssä, johon laskupuro laskisi. Sinne me sitten aikaisin aamulla suunnistaisimme suoraan.

Aamu koitti hyvin levätyn yön jälkeen ja aamutoimien ja -palan jälkeen valmistauduimme lähtöön kohti järven pohjoispäätyä. Yöllä ja edellisenä päivänä oli satanut hiukan kevyttä pakkaslunta, joka oli kasaantunut jäälle semmoisiksi laikuiksi, kun muu osa jäästä oli lumivapaata. Tallustaminen jäällä oli helppoa ja matka taittui mukavasti aina välillä reikiä kairaten ja rautuja kokeillen. Pikkurautuja joistakin reistä saimmekin matkan sitten jatkuessa.

Matkaa pohjoispäätyyn kertyisi noin kaksi kilometriä. Kävelin porukan viimeisenä kuten useimmiten ja McLaren tällä kertaa ensimmäisenä. Yhtäkkiä kuului kauhea molskahdus ja ärräpäitä päälle, McLarenin toinen koipi oli vajonnut kulkuttimia myöten johonkin avantoon. Nopeasti hän sai kontin takaisin jäälle, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Avantoa ei voinut nähdä laisinkaan, koska uutta lunta oli juuri kasaantunut tähän kohtaan sopivasti. Avanto oli isohko ns. uveavanto, jonka sulamisvesi oli joskus kaivertanut varmaan läpimitaltaan nelikymmensenttiseksi.  No, eihän siinä McLarenin voinut kuin lähteä rantaan tekemään nuotio ja kuivattelemaan vettynyttä kumisaapasta.

Näkymättömän ja Kala-Harrin jatkaessa taivalta kohti järven pohjoispäätä, vaihdoin onkeeni keltaisen Flex Medal lusikkauistimen värikoukuilla ja heitin sen McLaarenin polkaisemaan uveavantoon. No eihän siinä mennyt kuin muutama sekunti, kun ongessa tärähti kunnolla. Heti tuntui, että kala ei ole pieni, sitä piti hetki uittaa, kun se riuhtoi siiman päässä hanakasti, mutta lopulta onnistuin saamaan sen ylös varsin isosta avannosta, kiitos vain McLarenin.

Siinä sitten tohkeissani huusin pojille, että minä se olen sitten oikea Rautu-Reiska ja heiluttelin yli kiloista punavatsaista rautua. Pojat tulivat katsomaan ihmettä ja McLaren eteni rantaa kohti ärräpäiden saattelemana.  No toista rautua siitä avannosta ei sitten tullutkaan ja matka jatkui.

 

                        

                                                 Minä se olenkin oikea Rautu-Reiska

No ei siinä vielä kaikki. Kului muutama minuutti edellisestä ja kuului taas uusi mulskahdus ja litania ärräpäitä. Nyt taas Näkymättömän kontti oli uponnut uveavantoon. Jostain syystä Näkymätön alkoi näkyäkin huomattavasti paremmin, kuin aiemmin siinä metelöidessään tai ainakin kuului. No ei kun toinen ukko sitten tallustelemaan kohti rantaa ja jo valmiiksi tehtyä nuotiota. Tähänkin avantoon tuli heti heitettyä keltainen flex, muttei tästä avannosta kuulunut kuitenkaan mitään edellisen tapaista onnenkantamoista.

Porukan vähetessä rivistä, me Kala-Harrin kanssa jatkoimme vielä hiukkasen taipaletta yrittäen kovasti arvuutella näkymättömien avantojen sijaintia ja onnistuimme pääsemään pelipaikoille kuivin jaloin. Olimme siis järven pohjoispäädyssä, johon laskupuro laskee. Siellä oli kalastettu aiemminkin kun valmiita reikiä oli käytettävissä liuta ja olihan siellä myös yksi onkimies kalassa. Hän oli jo saanut oman osansa ja olikin jo lähdössä pois.

Suuria olivat myös hänen saamat raudut tältä alueelta. Kuuden tuuman reiät tuntuvat vain pieniltä aiemmin kokeilemiini uveavantoihin nähden ja kalan reikään ohjaaminen on jo huomattavasti vaikeampaa.

Eikä siinä tarvinnut kauaa ollakaan kun jo ensimmäinen täräytti onkeen, muttei pysynyt kiinni ja uutta yritystä ei siinä avannossa annettu. Seuraavassa avannossa sitten pysyikin tärppi kiinni ja jotakuinkin samankokoinen rautu kuin uveavannosta saatu pullahti jäälle. Tätä jatkui ehkä puolen tunnin ajan ja minä ja Kala-Harri vetelimme tasaiseen tahtiin jäälle kookkaita rautuja.

Multa ainakin pääsi karkuun useita isoja rautuja, kun tuon flexin tartuttamisprosentti oli mitä oli, mutta keltainen flex oli kyllä erittäin tärppiherkkä isolle raudulle. Yhteensä meille Kala-Harrin kanssa oli jo kuitenkin kertynyt aikamoinen kasa rautuja.

Tulihan ne pojatkin sitten vihdoin viimein nuotiolta, kun paras syönti oli jo hellittänyt. Naamat olivat odotetusti vähän mutrussa heidän nähtyä saaliimme. No me jatkoimme vielä yhdessä rautujen onkimista tässä pohjoispäädyssä, ja välillä aina joku jonkun saikin, vaikka suurin spurtti olikin jo ohitettu. Tällä tavalla päivä kului leppoisasti välillä rannan nuotiolla syömässä käyden ja tunturiluontoa kuunnellen.

Sitten illalla taas palasimme onnellisina ja onnettomina leiripaikkaan mukana aikamoinen läjä rautuja. Paluumatkalla onnistuimme nyt välttämään uveavannot kokemuksen tuomalla rutiinilla.

Rautujen perkaamisessa perillä sitten meni tovi. Upeista fileistä valmistimme makoisan iltapalan, niitä voissa paistellen. Eipä ole parempaa kalaherkkua kuin voissa paistettu rautu, no ehkä yhtä hyvää on kraavisuolattu rautu tillin kera.

Sitten yö meni isorautu-unia katsellessa ja uusi aamu koitti mukavissa merkeissä jonkun kysyessä, että menikö Rautu-Reiskalla yö hyvin. Vastasin myöntävästi samalla heti huomaten, jotta taisipa tulla saaduksi loppuelämän mukana kannettava lempinimi. Ei se paha nimi ole, olisi niitä voinut olla pahempiakin.

Tallustelimme vielä samoille paikoille kuin mistä eilen olimme saaneet melkoisesti rautuja. Kukaan ei tällä kertaa pudonnut enää uveavantoihin ja pilkkiminen oli pojillakin mukavampaa kuivilla kumppareilla. Raudut eivät olleet läheskään niin syömähaluisia kuin aiemmin, mutta jokunen sentään tuli vielä kotiin vietäviksi. Päivän pilkittyämme, norjalaisisäntä saapuikin sopimaamme aikaa, hakeaseen meidät takaisin sivistyksen pariin. Paluu sitten tapahtui aivan käänteisessä järjestyksessä kuin tulokin, joten siitä ei sen enempää.

Tämän jälkeenkin olemme tehneet lukemattomia yhteisiä erilaisia kalastusreissuja ja jokainen on kiitettävästi muistanut minua aina uudella lempinimellä, kiittäen Rautu-Reiska.